Minä pelkään yksiöitä

Osallistuin kuuntelijana Helsingin yliopiston Kaupunkitutkimusinstituutin Tiedekulmassa järjestämään ”Kuka pelkää yksiöitä?”-keskustelutilaisuuteen 2.10.2018.

Yksiökeskustelu lähti liikkeelle elokuisena kesälauantaina yhdestä professori Mari Vaattovaaran pienten asuntojen rakentamista käsitelleestä twiitistä ja sitä seuranneesta Helsingin Sanomien haastattelusta. Vaattovaara toi esille jo maailmallekin levinneen huolen siitä, että Suomessa rakennetaan liian pieniä yksiöitä. Hän muistutti myös ”hyvinvointivaltion visionäärin, sosiaalipolitiitikko Pekka Kuusen 1960-luvulla esittämän varoituksen, ettei asuntotuotantoa pitäisi rakentaa hetkellisen kysynnän mukaan” (HS 20.8.2018).

Tiedekulman keskustelussa oli erilaisia näkökulmia: pitkäjänteistä kansantaloutta (Antti Suvanto, VATT), ihmiskeskeistä arkkitehtuuria (Henna Helander, SAFA), digitaalista asumispalvelua (Jani Nieminen, Kojamo), kehittyvää vähittäiskauppaa (Lauri Sipponen, Lidl) ja pieni- ja keskituloisten asumista (Hannu Rossilahti, ARA). Kommentoimassa olivat mm. arkkitehdit Anssi Joutsiniemi ja Hannu Huttunen (Aalto-yliopisto) ja tutkimuspäällikkö Henrik  Lönnqvist (Vantaan kaupunki).

Sinänsä hyvää ja monipuolista keskustelua, näinhän se on: kuluttaja haluaa edullisia asuntoja, ja pieni asunto on halvempi kuin iso asunto. Yksiökeskustelun juontaja Juha Salmi puhui keskustelua värittäneestä ”rintamalinjasta sääntelyuskovaisisten ja sääntelyuskovaisten välillä”. 

Arkkitehtiliiton puheenjohtaja Henna Helander pohti omassa puheenvuorossaan, että ovatko keinot ovat alkaneet ohjailla tavoitteita. Edelleen Helanderin kysyi: ajatellaanko me loppukäyttäjää ja mistä me edes keskustellaan, kun keskustelemme asumisesta?

Keskustelussa sivuttiin asuntojen esteettömyyttä, jossa joidenkin mukaan on menty liian pitkälle. Keskustelu pidettiin Helsingin kaupungissa, jonka tavoitteena on olla maailman toimivin kaupunki. Uskoisin, että tämä tavoite ulottuu asuntoihin saakka. Esteetön, mahdollisimman monelle sopiva ja moneen taipuva asuminen on keskeinen osa toimivaa kaupunkia.

Tilaisuuden jälkeen alkoi nolottaa, jopa hävettää siitä, että tässäkö me ollaan vuonna 2018, hyvinvoivassa ja vauraassa Suomessa? Missä on ns. asuntopolitiikka vai onko sitä enää olenkaan? Jatketaan vain keskustelua, että asuminen maksaa maltaita, sen laatu on riittämätöntä ja huoneet sietämättömän pieniä. Ja ratkaisuna se, että entistä enemmän pieniä ja toimimattomampia asuntoja.

Toivoisin, että keskustelun tähtäin muuttuisi ja että puhuttaisiin enemmän siitä, millaiseen yhteiskuntaan uskomme, mitkä ovat kaupunkirakentamisen arvomme ja etenkin, millaista satavuotista kaupunkia haluamme rakentaa. Teemmekö nyt oikeasti tulevaisuuden kestävää kaupunkia, josta lapsemme ja lapsenlapsemme toteavat vuosien päästä, että olipa meillä viisaat vanhemmat, jotka osasivat tehdä hyviä päätöksiä.