Kimmoisa kaupunki

Suomessa ovat nyt kaikki kotona. Kodeissa tehdään töitä, opiskellaan ja käydään koulua – niissä tiloissa, mitä on tarjolla. Oman tilan tarve on moninkertaistunut, koska asunnon ulkopuolisia tiloja, kahviloita, co-working-tiloja tai kirjastoja ei voi nyt käyttää. Koronakriisi on nostanut asumisen, kodin, lähiympäristön ja kaupunginosan aivan uuteen valoon. Mitä uutta – tai vanhaa – kriisitilanne on tuonut esille?

Hyvä asuminen on sellaista, että arki onnistuu poikkeustilassakin: asunnossa on riittävästi tilaa, huoneet monikäyttöisiä ja asuntoon kuuluu myös ulkotila, piha tai iso parveke. Kotona pitää pystyä tekemään töitä, opiskelemaan ja harjoittelemaan päätoimisesti, siellä pitää jaksaa olla ja sen tulee antaa tilaa oman elämisen lisäksi ehkä myös puolisolle, perheelle ja läheisille.  

Monet opiskelijat ovat muuttaneet pienistä opiskelijayksiöistä takaisin vanhempien kotiin, mikäli siellä entinen huone on vielä vapaana ja mikäli asunnossa on vanhaa väljyyttä jäljellä. Poikkeustilanne on epäselvä ja lisää epävarmuutta. Epämääräisyyteen haetaan selkeyttä ja turvaa, ja lapsuudenkodista sitä saattaa löytyä. 

Kriisin keskellä ehkä kadutaan sitä, että iso perheasunto, eräänlainen suvun ankkurikoti, vaihdettiin senioripariskunnan urbaaniksi elämysajan taukotuvaksi. Miten pitkään poikkeustila kestää ja onko sen tilalle tulossa pitkäaikainen poikkeuselämä?

Puistot, pihat ja parvekkeet – ne ovat kimmoisan kaupungin perusosia. Neljän seinän ulkopuoli ratkaisee. Koirat, kissat ja muut kotieläimet ovat saaneet jatkoa kaupunkikanoilla; rakennetun kylmän vastapainoksi haetaan luontoa, väljyyttä ja vehreytta, puita ja pensaita. Puutarhakautta ei ole odotettu vuosikymmeniin niin paljon kuin tänä keväänä. Pitkään on puhuttu esikaupunkien renessanssista – jospa se nyt vihdoin saisi vauhtia kaupunkilaisten väljempää hakevasta mielestä?

Ennen viemäröitiin, nyt palveloidaan. Tätä viestiä toistin toistamisestani. Tehokkaampi kaupunki tuo mukanaan jakamistalouden – kaikkea ei enää tarvitse omistaa, vaan tiloja ja kulkuvälineitä vuokrataan tarpeen mukaan. Kaikki meni hyvin siihen saakka, kunnes kuluttajat lopettivat koronakriisin takia palvelujen ostamisen, ja ravintolat, kuntosalit ja kahvilat tyhjenivät asiakkaista. Urbaani palvelukeskeisyys muodostui jo kaupungin elinvoiman vaaratekijäksi, mutta onneksi yrittäjien sitkeys ja luovuus ovat tuoneet aivan uusia palveluja asumisen tueksi ja iloksi. Toimialojen ylitse on siirrytty, digiloikkaa on seurannut luovuusloikka. 

On tärkeää erottaa asuminen kriisin aikana ja sen jälkeen. Mitä ja miten pandemia vaikuttaa asumistrendeihin, asumiseen, työhön ja vapaa-aikaan, kuluttamiseen ja elämyksiin, arkeen ja juhlaan?

Ainakin koronakriisi on nostanut esille sen, miten haavoittuva elämäntapamme ja asumisemme on. Olimme jo tottuneet siihen, että naapurusto toimi kodin jatkeena ja olimme tyytyneet paljon vähäisempiin asuntoneliöihin. Työhuonekin tuntui turhalta, koska lähistön kahvilassa oli paljon hauskempi tehdä töitä. Monipaikka-asuminen on estetty Uudenmaan sululla. Kun liikkuminen on kohta taas vapaata, täyttyvät kesämökit etätyöntekijöistä. 

Liian nopeita ja yksiulotteisia johtopäätöksiä ei kuitenkaan kannata tehdä. Kaupungistumisen seurauksena on tapahtunut paljon hyvää. Opitun yhteisöasumisen takia osataan myös tarjota apua naapurin karanteenivanhukselle. Koronakriisin jälkeisen kaupungin pitää jatkaa ilmastomuutoksen torjuntaa, mutta siten, että kaiken opitun päälle luodaan uusi, nykyistä kestävämpi, vastuullisempi ja kimmoisampi kaupunki. 

Kirjoitus perustuu Heli Pottosen tekemään haastatteluun, joka julkaistiin Karjalaisessa (4.4.2020): Näin me asumme. Ks. https://www.karjalainen.fi/uutiset/uutis-alueet/maakunta/item/247134