”Kaupunkeja rakennettiin aina 1800-luvun lopulle saakka niin, että työtä ja asumista ei eroteltu toisistaan. Sata vuotta sitten kirkonkylissä ja kaupungeissa työväki ja porvaristo yhdistivät työnteon ja asumisen luontevasti toisiinsa. Suutarilla oli työpajansa samassa talossa, missä hän asui, ja lääkäri piti vastaanottoaan asuntonsa yhteydessä olevassa työhuoneessa.” (Rönkä 1994)

Näin siis ennen teollistumista, joka ensin erotti asumisen ja työnteon, koska tehtaat saastuttivat melulla, noella ja epäpuhtauksilla. Funktionalismi levisi koko yhteiskuntaan, jolloin kaikki toiminnot – asuminen, työnteko ja vapaa-aika – eroteltiin toisistaan. Viime vuosina on alettu puhua siirtymisestä jälkiteolliseen yhteiskuntaan, jossa keskeistä on ihmisten aito läsnäolo, korjaava luontosuhde ja ylisukupolvinen asuminen. Yksinkertaistettuna olemme palaamassa tulevaisuuteen, jossa lähiympäristöt muistuttavat vanhanajan kyliä ja kaupunkeja.

Suomen siirtyessä nyt koronaviruksen takia etätöihin, koululaisten ja opiskelijoiden aloittaessa verkko-opiskelun, palaan 1990-luvulle, jolloin VTT:n tutkijana – monien muiden ohella – olin kiinnostunut etätyöstä. Tutkijat olivat tuolloinkin etulinjassa, sähköpostia oli käytetty 1980-luvun lopusta lähtien ja tietoyhteiskuntaan siirtyminen oli sen ajan ykkösteema. Löysin varastosta Työministeriölle tekemäni Joustotyö ja asuinalueen suunnittelu -raportin, joka julkaistiin tammikuussa 1994. Sieltä alun lainaus ja myös kuva.

Etätyötä on tutkittu, kehitetty ja kokeiltu 1970-luvulta lähtien. USA:ssa terminä oli aluksi telecommuting (”puhelimella matkustaminen”) ja syynä oli työmatkaliikenteen vähentäminen ja välttäminen. Euroopassa 1990-luvulla alettiin puhua etätyöstä (telework), ja teknologian kehittyessä termi muuttui liikkuvaksi työksi (mobile work). Tilastokeskuksen mukaan “etätyöllä tarkoitetaan ansiotyötä, jota tehdään varsinaisen työpaikan ulkopuolella – esimerkiksi kotona, kesämökillä tai junassa matkustaessa – niin, että siitä on sovittu työnantajan kanssa. Etätyöhön liittyy yleensä tietotekniikan käyttö. Etätyö on työtä, jota voisi työn luonteen puolesta tehdä myös työpaikalla.”

Etätyön ensimmäisiä asuntoalueelle toteutettuja pilotteja oli vuoden 1991 Varkaudessa järjestetyt Asuntomessut, jossa 110 asuntoa ja asukkaiden käytössä ollut tietotupa yhdistettiin ethernet-palveluverkolla. Älytalo Arkimedes oli yksi Varkauden asuntomessujen esittelytaloista. Tietoyhteiskunta otti ensi askeleitaan myös vuoden 1992 Mäntsälän asuntomessuilla. Messualueelle toteutettiin isdn-verkko, ja ajatuksena oli mm. etätyön edistäminen. Vuoden 1995 Joensuun Marjalan asuntomessualueella kaikki messutalot olivat atm-valokaapelinjalla (mitä lie tarkoittaakin, KR huom.) liitettynä kaupungin, yliopiston ja ammattikorkeakoulun ´tiedon valtaväylään´. (Hurme 1995)

Näin siis 25 vuotta sitten. Mikä on tämän hetkinen etätyövalmius Suomessa? Yhteydet toimivat vähintään 4G-verkoilla, tiimeissä verkkokokoukset ovat arkipäivää ja etätyöpäivien avulla on haettu keskittymistä ja työrauhaa. Asian voikin kääntää toisinpäin – mikä enää estää etätyötä? Pienet lapset ainakin hankaloittavat työntekoa mutta eniten etätyön yleistymistä estävät liian pienet asunnot. Jokainen, joka on hotellihuoneessa töitä tehnyt, tietää, että se on sietämätöntä. Tämän takia hotelleissa on miellyttäviä lobbytiloja, ja tarvittaessa työntekoa jatketaan lähikahviloissa.

Moni nauttii vaihtelevista paikoista, tuntemattomuuden tuomasta työrauhasta mutta myös syntyneestä inhimillisistä laumatilanteista. Tällaisissa kahviloissa, kirjastoissa ja aulatiloissa kokoontuu samanhenkisiä ihmisiä, jotka ovat samanlaisissa projektitöissä. Kivikaupungissa kolmas tila on todellakin korttelissa, työtä tehdään lähellä mutta kaukana. Tämä uusi normaali hyödynsi kaikkia, työn tekijöitä, tilojen omistajia ja kahvilayrittäjiä.

Mitä nyt sitten tehdään, kun karanteeni on päällä, kahvilat suljettuja ja väkijoukkoja pitää välttää? Nyt ratkaisee oman kodin koko, lähimmän ympäristön kyky tukea työtä ja opiskelua. Pakosti tulee mieleen se, että onko meillä rakennettu liian pieniä asuntoja. Olen ollut aina epäileväinen kovin pienien asuntojen rakentamiseen ja tässä on karmealla tavalla tullut yksi lisäsyy pelätä yksiöitä (ks. blogi 5.10.2018). 

Etusivun kuva: Porin väestön asuma-alueen 1799 Ruuth-Jokipiin Porin historian mukaan. Lähde: Rönkä (1994), alkuperäinen lähde: Nikula (1981).

Lähteet:

Hurme, Esko (1995): Tila, rakenne ja kuva. Tietoyhteiskunnan alueellinen maisema. Suomen Kuntaliitto. 

Nikula, Oscar (1981): Kaupunkilaitos 1721-1985. Teoksessa: Suomen kaupunkilaitoksen historia 1. Keskiajalta 1870-luvulle. Suomen kaupunkiliitto. Vantaa. 

Rönkä, Kimmo (1994): Joustotyö ja asuinalueen suunnittelu. Työministeriö, työllisyysosasto, työhallinnon julkaisu nro 49. Helsinki. 

Alvar Aallon Helsingin keskustasuunnitelma 1960-luvulta on toteutumassa monilta osiltaan. Aallon ajatuksena oli tuoda rivistö kulttuurirakennuksia nykyaikaisen Suomen keskukseksi rautatien ja Eduskuntatalon väliin. Uusi keskustakirjasto tukee entisestään Aallon alkuperäistä konseptisuunnitelmaa.

Jopa Vapaudenkatu on ideana päivittynyt Oopperan, Finlandiatalon ja Musiikkitalon viereen uuden kaupunkikulttuurin suosimana pyöräilyväylänä, joka jatkuu Baanana aina Hietalahteen asti.

Voisiko tätä kaupunkia elävöittävää Töölönlahden pyöräyhteyttä vahvistaa entisestään? Voisimmeko nimetä Kansalaistorilta pohjoiseen, kulttuurirakennusten vieressä kulkevan pyöräväylän juhlallisesti Vapaudenkaduksi? Tämä olisi samalla myös symbolinen viesti siitä, että pääkaupunkimme on oikeasti muuttumassa aidoksi pyöräilykaupungiksi.

—
Tämä lyhyt kirjoitus julkaistiin Helsingin Sanomien mielipideosastolla kuusi vuotta sitten eli 27.8.2013. Kuvasin kaunista pyörätietä tänään. Minusta se näytti Vapaudenkadulta.

Osallistuin kuuntelijana Helsingin yliopiston Kaupunkitutkimusinstituutin Tiedekulmassa järjestämään ”Kuka pelkää yksiöitä?”-keskustelutilaisuuteen 2.10.2018.

Yksiökeskustelu lähti liikkeelle elokuisena kesälauantaina yhdestä professori Mari Vaattovaaran pienten asuntojen rakentamista käsitelleestä twiitistä ja sitä seuranneesta Helsingin Sanomien haastattelusta. Vaattovaara toi esille jo maailmallekin levinneen huolen siitä, että Suomessa rakennetaan liian pieniä yksiöitä. Hän muistutti myös ”hyvinvointivaltion visionäärin, sosiaalipolitiitikko Pekka Kuusen 1960-luvulla esittämän varoituksen, ettei asuntotuotantoa pitäisi rakentaa hetkellisen kysynnän mukaan” (HS 20.8.2018).

Tiedekulman keskustelussa oli erilaisia näkökulmia: pitkäjänteistä kansantaloutta (Antti Suvanto, VATT), ihmiskeskeistä arkkitehtuuria (Henna Helander, SAFA), digitaalista asumispalvelua (Jani Nieminen, Kojamo), kehittyvää vähittäiskauppaa (Lauri Sipponen, Lidl) ja pieni- ja keskituloisten asumista (Hannu Rossilahti, ARA). Kommentoimassa olivat mm. arkkitehdit Anssi Joutsiniemi ja Hannu Huttunen (Aalto-yliopisto) ja tutkimuspäällikkö Henrik  Lönnqvist (Vantaan kaupunki).

Sinänsä hyvää ja monipuolista keskustelua, näinhän se on: kuluttaja haluaa edullisia asuntoja, ja pieni asunto on halvempi kuin iso asunto. Yksiökeskustelun juontaja Juha Salmi puhui keskustelua värittäneestä ”rintamalinjasta sääntelyuskovaisisten ja sääntelyuskovaisten välillä”. 

Arkkitehtiliiton puheenjohtaja Henna Helander pohti omassa puheenvuorossaan, että ovatko keinot ovat alkaneet ohjailla tavoitteita. Edelleen Helanderin kysyi: ajatellaanko me loppukäyttäjää ja mistä me edes keskustellaan, kun keskustelemme asumisesta?

Keskustelussa sivuttiin asuntojen esteettömyyttä, jossa joidenkin mukaan on menty liian pitkälle. Keskustelu pidettiin Helsingin kaupungissa, jonka tavoitteena on olla maailman toimivin kaupunki. Uskoisin, että tämä tavoite ulottuu asuntoihin saakka. Esteetön, mahdollisimman monelle sopiva ja moneen taipuva asuminen on keskeinen osa toimivaa kaupunkia.

Tilaisuuden jälkeen alkoi nolottaa, jopa hävettää siitä, että tässäkö me ollaan vuonna 2018, hyvinvoivassa ja vauraassa Suomessa? Missä on ns. asuntopolitiikka vai onko sitä enää olenkaan? Jatketaan vain keskustelua, että asuminen maksaa maltaita, sen laatu on riittämätöntä ja huoneet sietämättömän pieniä. Ja ratkaisuna se, että entistä enemmän pieniä ja toimimattomampia asuntoja.

Toivoisin, että keskustelun tähtäin muuttuisi ja että puhuttaisiin enemmän siitä, millaiseen yhteiskuntaan uskomme, mitkä ovat kaupunkirakentamisen arvomme ja etenkin, millaista satavuotista kaupunkia haluamme rakentaa. Teemmekö nyt oikeasti tulevaisuuden kestävää kaupunkia, josta lapsemme ja lapsenlapsemme toteavat vuosien päästä, että olipa meillä viisaat vanhemmat, jotka osasivat tehdä hyviä päätöksiä.